Olet pimeässä metsässä. Yksin. Kävelet hitaasti eteenpäin, kunnes kuulet takaasi rasahduksen. Mikä se oli? Sydämesi syke kiihtyy, jalat meinaavat pettää. Et uskalla katsoa äänen tulosuuntaan. Joku on aivan varmasti seurannut sinua. Tahtoisit juosta, mutta siinä silmänräpäyksessä jokainen puunrunko näyttää muuttuneen hirviöksi ja heilahteleva oksa hyökkääväksi puukottajaksi. Tekisi mieli vain vajota maahaan ja itkeä. Kaikki tapahtuu kuin hidastetusti. Katsot taaksesi ja näet pusikossa kyräilevän kissan. Huokaiset syvään ja samaan hengenvetoon tunnet itsesi hölmöksi, tuotako minä pelkäsin kuollakseni?
Pimeä tekee kaikesta pelottavampaa. Ihan tutuimmastakin metsäpolusta. Nykyään ihmiset pelkäävät ja välttelevät metsiä aiempaa enemmän. Turhasta? Ehkäpä. Ja uskallan väittää medialla ja viihteellä olevan iso vaikutus tähän. Henkilökohtaisesti pidän hyvin paljon metsässä tarpomisesta niin päivän kuin otsalampunkin valossa. Olinkin itseasiassa partioretkellä Vaarunvuorella viimeviikonloppuna, mistä ovat kuvatkin peräisin. Yksin taikka yhdessä metsässä - vaikka ihan takapihan metsikössä - käveleminen vain rauhoittaa tavalla, jota on vaikea saada muualta. Suosittelen lämpimästi!
P.S. Onko nyt oikeasti jo lokakuu?
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti