torstai 30. tammikuuta 2014

Sosiaalisuus ja taito hiljaisuuden

Tämän päivän maailmassa ulospäinsuuntautuneisuudella pärjää. Se on hyve, se on arvostettua. Puheliaat ihmiset otetaan esimerkeiksi. Heitä ihaillaan. Miksi? He ovat vain sattuneet saamaan sille ominaisuudelle edulliset geenit. 

Aina ei tarvitse olla suuna päänä jokapaikassa. Myös ilman tuhansia sanoja pärjää. Ja mikä parasta, säästämme energiaa turhilta löpinöiltä. Meille hiljaisemmille ihmisille. 

Liian usein jättää sanomatta asioita, joita oikeasti haluaisi toiselle sanoa. 
Toisinaan on kuitenkin taito myös osata olla hiljaa.

maanantai 27. tammikuuta 2014

Tuskaa

Televisio näyttää painajaista. Huutaa ilmoille maailman kamaluuksia. Sotaa, tuskaa, kipua ja kauheutta. Katson sitä, tekee pahaa, kurkkua kivistää. Sairaala täyttyy hetkessä uusista potilaista. Vaatteet riekaleina, iho vereslihalla. Maahan on pudotttu pommi ja asukkaat kärsivät vakavissa palovammoissa. Pieni poika istuu sairaalan penkillä ja tärisee. Orpo lapsi, pahoin palanut, shokissa.

Siellä ihan oikeasti eletään painajaista, jota me vain ilmeettöminä katselemme ruudun läpi. Kyynel vierähtää poskelle, tekisi mieli kirkua. Tulee vain mieleen, miten ovatkaan ihmiset ajattelemattomia hirviöitä.

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Saunavalolasi

Tasainen ei ole suhde ystävien. Pitkästä aikaa kohdatessaan vie lämpeneminen oman aikansa. Kaikki ei ole ennallaan. Ei niinkuin ennen. Oman aikansa ottaa suhteen löytyminen, yhteinen nauru. Lämmin hymy, luonnollinen keskustelu. Hetken aikaa olen onnellinen. Olen saanut ystäväni takaisin. Luulen kaiken olevan kuin silloin pienenä lapsena. Ei ollut.

Ei tarvita kuin muutama virhearvio ja hauras lanka on mennä poikki. Kiristyy se kiristymistään. Sauna, valo ja lasi. Kolme epäonnistumista. Yksi sanaton hiljaisuus.

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Perhosia

Kun on jotain, mitä odottaa. Jotain mahtavaa, jonka toteutumisesta ei kuitenkaan ole takuita. Joka voi jäädä vain unelmaksi. Silti vain ohikiitävä ajatuskin asiasta saa parhoset liitelemään vatsassa ja leveän hymyn huulille. Tekisi mieli huutaa kaikelle maailmalle se, mitä hienoa juuri nyt elämässä on käsillä. Vaikka loppujenlopuksi ne ovat asioita, joille joku toinen vain saattaisi kohauttaa olkapäitään. Voi kumpa asiat kävisivät jo todeksi. Täytyy kuitenkin muistaa, etteivät ne ole ainoastaan meidän harkinnan varassa. Ei ole meidän päätettävissä, kuinka tässä tulee käymään. Onneksi ei.

torstai 16. tammikuuta 2014

Silmät

Kaksi silmää. Ne katselevat sinua. Ne katselevat, missä ikinä kuljetkin. Istut saunassa, ne tuijottavat lasin läpi. Kävelet metsässä, ne kulkevat vierelläsi välillä sinuun katsahtaen. Kun menet nukkumaan ne ovat siellä. Heräät ja löydät ne jälleen. Ne ovat maailman uskollisimmat silmät. Silmät ilman ilkeyttä ja oman edun ajamista. Ilman minkäänlaisia estoja. Ne silmät tarkkailevat sinua vain, koska olet siinä. Vain koska merkitset enemmän kuin mikään muu.

Ne ovat suklaiset, niiden tilalle voisit laittaa napit ja kukaan ei huomaisi eroa. Ne silmät kuuluvat koiralle, ihmisen parhaalle ystävälle.

Kuvan silmät eivät kuulu koiralle. Selvennykseksi siis, se on vain hämäystä.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Paha nuutti pois sen viepi

Nuuttipukki vie tänään pois niin joulun (ei muuten onnistu, minun huoneessani palaa jouluvalot niin pitkään kunnes aamuisin on valoisaa, piste) kuin lomankin omalla kohdallani. Ai mikä loma? Tuntuu, ettei sellaista olisi ollutkaan. Olin kuitenkin ystäväperheen matkassa pohjoisissa (ks. edellinen hämmennyspostaus) viime viikon ja voi sitä lumen määrää. Muistutus siitä, miten kaunis voikaan talvinen luonto olla, iski vasten kasvoja ja sai hengen salpaamaan. Kaipaan sitä. Positiivista kuitenkin on, ettei näilläkään leveyspiireillä enää vallitse yhtä "jouluinen" tunnelma kuin näissä koirakuvatuksissa. 

Muutama viikko sitten, kun olohuoneemme sivupöydällä vielä komeili pieni, omin käsin sahattu, ruukkuun istutettu ja koristeltu joulukuusi, eräs pieni ihminen keksii laittaa koiran lelun joulukuuseen roikkumaan. Hieno idea, etten sanoisi. Koira ponnistaa, tarraa leluun ja riuhtaisee sen alas koko painollaan. Voi vain arvata kuinka siinä sitten kävi. Meidän perheen joulu siis sai lopun jo ennen loppiaista, kun se pieni pöytäkuusemme ottaa ja tulee niskoilleen alas pöydältä. Kyllä, multineen kaikkineen. Ei ihan niinkuin Strömsössä, tälläkään kertaa. 

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Talviunen maa

Kuulas on aamu kylmän pohjoisen. Karu luonto herää hiljalleen kirkkaaseen kajastukseen taivaanrannassa. Keltaisen ja sinisen sävyt tanssahtelevat toisiinsa kietoutuen. Pelkkä ajatuskin pakkasesta saa unisen kehon kääntämään kylkeä. Tahdon nukkua kevääseen. Ei, silloin et ehtisi kokea talven taikaa. Valkoisia kuorrutteita puiden maahanpäin kurouttautuvilla oksilla, oravan jälkiä lumeen painautuneena, pakkasen narinaa kengän pohjissa.

Yksinäinen lumihiutale laskeutuu poskelle ja muuttuu hiljalleen vedeksi. Vedeksi sulaa myös jäätynyt sisimpäni. Pisara kerrallaan valuu pois ennakkoluulot ja vastahakoisuudet. Jaksa vain odottaa. Pian olen valmis.

tiistai 7. tammikuuta 2014

24h


Miten keskittyykään ihminen epäolennaisiin asioihin? Saatan keskittää aivosolujoukkoni 110-prosenttisesti jännittämään tilaamieni farkkujen saapumista. Tai päivittämään blogilistaa kahdettakymmenettä kertaa päivän sisään. Mitä minä siitä hyödyn? Eikös elämässä ole paljon tärkeämpiäkin asioita? 

Voisin turhuuksien sijaan tehdä jotain hyvää, kehittävää ja muille hyödyllistä - edes itselle. Jotain, mikä saa hyvälle tuulelle. Voisin esimerkiksi tavata ystäviä, leikkiä pikkusiskon kanssa, soittaa mummulle. Ihan ilman suurempaa syytä. Voisin käydä kirkossa tai siivota äidin mieliksi. Tietokoneen avaamisen sijaan voisin kouluttaa koiraani. 

Mutta ei. Mitä tekeekään ihminen? Mitä minä teenkään? Tälläkin hetkellä jumitan tietokoneella. Elän itsekeskeisessä kuplassani, jossa oikeasti tärkeille asioille ei ole järjestelty riittävästi tilaa. En tee sitä, mitä sisimmässäni tahdon vain, koska en viitsi. Koska haen helpointa reittiä. En jaksa nähdä vaivaa. Se on toisinaan ongelma, mutta toisinaan ihan sallittua - jopa toivittavaa.

Joskus on kai ihan tervettä ja hyväkin pohtia tekemisiään. Onko tämä, mitä teen, tarpeellista? Hyötyykö tästä joku? Vuorokaudessa on kuitenkin vain 24 tuntia. Siitä kolmasosa kuluu toivonmukaan nukkuen. Toinen mokoma koulussa tai työssä. Mitä teet lopulla kolmasosalla? Se on sinun päätöksesi.

lauantai 4. tammikuuta 2014

Vuotena 2013


Aloitin vuoden rauhallisesti ystäväni kanssa. Silloin oli lunta ja kävin lyhyesti päättyneellä laskettelureissulla. Olin sotkussa ajatusteni kanssa, ripustauduin, unelmoin. Pikkuhiljaa vapauduin niistä, mutta aina jostain onnistuin saada uusia tilalle.

Sopimuksen tein elixiaan heti vuoden alussa. Treenasin, välistä olin tauolla ja vuoden päätteeksi päätin myös tämän sopimuksen.

Tein mahtavan omatoimimatkan Helsinkiin loistavassa seurassa. Myös Tampere ja Turku tuli nähtyä. Nautin täysillä vapaudesta ja velvoitteettomasta elämästä. Samaan aikaan lupa myönnettiin yhteisen blogin tekemiseen näiden samojen tytsyjen kanssa. Se oli siistiä. Sitä hupia kesti aikansa ja siirryinkin sitten oman blogin pariin.

Hankin longboardin kaverini kanssa ja rullailin sillä ihan liian vähän.

Sain elämäni ensimmäisen kesätyöpaikan ja paiskin siellä hommia viisi viikkoa kamerankiilto silmissä. Hankin oman, ensimmäisen järjestelmäkameran sekä siihen yhden objektiivin ja aloin opettelemaan yhteiseloa niiden kanssa.

Siunattiin minut yhdessä ystävieni kanssa isosiksi ja toimin sellaisena ensimmäistä kertaa kesällä riparilla. Pyydettiin minut kummiksi ja suostuin riemumielin.

Näin kahdet hengelliset festarit. Kävin kaksi kertaa teatterissa - saman päivän aikana. Vironmaa tuli myös valloitettua. Soitin suurorkesterissa ja painin harrastusasioiden kanssa.

Opin käymään kirpputorilla ja löysin oman tyylini. Aloin muutenkin tuntemaan itseäni paremmin. Tein päätöksiä ja pysyin niissä. En stressannut, nautin elämästä.

Takana on mahtava vuosi! Kiitos siitä, että olet ollut siinä mukana. Tavalla tai toisella!