Tarpeettomuudesta

Tarvitsen heitä, mutta he eivät minua. Olen heille vain yksi palapelin pala. Joskus hukassa, eikä kukaan edes huomaa tai osaa kaivata. Ehkä päivien päästä löydyn sattumalta taskun pohjalta kyyhöttämästä. Odottamasta. Pääsen hetkeksi taas valoon. Silti olen vain yksi muiden joukossa ja ehkä unohdun pian jälleen. Eihän minua välttämättä edes tarvita.

Mutta minä tarvitsen. Minulle he ovat koko palapeli. Kaikki.

Huomaan tekeväni itsestäni riippuvaisen. Tarraan kiinni ja vain odotan vastakaikua. Käytän tunteja tyhjää ruutua tuijottaen. Ei vastausta. Vain odotan. Koska eihän minulla ole muuta. Yritän niin kovasti, enkä siltikään tunne saavani tarpeeksi. Haluan kokea olevani tärkeä. Haluan enemmän.

// Rakkaat siellä, älkää ymmärtäkö väärin. Tiedän, että olette tukenani!

Valmiina

"Vielä kun saisi ajokorttisotkun selvitettyä, löytäisi muutaman ystävän, omalta tuntuvan seurakunnan ja kruiserin, ei mikään voisi pysäyttää.", kirjoitin facebookissa puolentoista uudessa kodissani vietetyn viikon jälkeen.

Jokunen viikko sitten kruisaillessani tasaista asfalttia upea auringonlasku taustalla kajastaen tajusin, että se hetki oli koittanut. Kului vain kuukauden päivät ja kaikki puutteet täyttyivät, asiat löysivät järjestyksen. Paikallinen varsinainen ajokortti sujahtaa taskuun toivottavasti hyvin pian, juurikin ne muutamat ystävät ovat ilmaantuneet elämääni, ihana seurakunta löytyi ja kukkakuvioinen herttainen menopeli eksyi matkaani kuin sattuman kaupalla. Jaksan aina vain ihmetellä.

Kuten sanottua, ei mikään voisi enää pysäyttää tätä mimmiä. Seikkailut, olen valmis ottamaan teidät vastaan.

Leppoisia syyspäiviä

Olenko koskaan aiemmin istunut puiston penkille tai puron varrelle? Levollisesti. Ehkä lukemaan. Ehkä syömään matkan varrelta ostamaani lounasta. Ehkä vain kuuntelemaan kellertävien lehtien rapinaa, veden solinaa, hiljaisuutta. Katselemaan lasten haravointileikkiä. Keräämään talteen auringon viimeisiä kesäsäteitä. Nauttimaan.

Olenko koskaan ollut näin kiireetön? Kaikessa rauhassa vain antanut pyörien rullata eteenpäin. Mennyt minne tuuli kuljettaa. Tutkinut ympäristöä kuin utelias pieni ihminen.

En varmastikaan. Ja siksi aioinkin ottaa kaiken mahdollisen ilon irti näistä leppoisista syyspäivistä niin kauan kuin niitä riittää. Tunnen väliaikaisuuden. Tunnen muutoksen. Pian viimeinenkin lehti maahan leijailee.

Liikettä

Maanantai aamu kaikessa sen epämiellyttävässä merkityksessään. Maailma pedin ulkopuolella näyttää koleammalta ja kolkommalta kuin hetkeen. Tämän päivän suunnitelma sisältää pelkkää työtä: lapsi koulusta, ajan tappoa, toinen lapsi koulusta, illallinen kolmestaan ja koko komeuden päättävä nukkumaanmenohärdelli. Tänään ei toivoakaan tavata omanikäisiä.  Tarvitsen viikonlopun pidennyksen. Tai vähintään toiset yöunet skippaamaan viikon ensimmäisen päivän. En näe juuri nyt mitään syytä nousta ajoissa ylös.

Nousen kuitenkin.

Ja pian löydän itseni tanssimasta. Tai en oikeastaan edes ymmärrä liikkuvani, tekeväni fyysistä työtä. On vain niin hauskaa. Hyvää musiikkia, hyppyjä, taputuksia ja hymysuita. Mieli jossain koko hetken yläpuolella. Flow tunteen vallassa. Zumba tunnin päätteeksi hengitän syvään. Tähän luokkaan saavat jäädä tylsistyneet ajatukset ja alakulon aatteet. Olen jälleen kuin uusi, energinen ihminen.

Aina on hyvä syy nousta ylös ja lähteä liikkeelle. Liikkua. Sillä on suurempi vaikutus kuin tahdot uskoakaan.

// Kuvia alpakkafarmilta viikon takaa. Kuka enää tarvitsee ruohonleikkuria kun voisi hankkia halvemmalla tuollaisen pörröystövän?

Yksi pala paikallaan

neule kirppis / teeppari seppälä / farkut dr denim / kengät vagabond

Aiemmin en osannut arvostaa niinkin yksinkertaista asiaa kuin sitä, että joku tietää kutsua sinua omalla nimelläsi. Tuntee sinut. Enkä tietenkään. Sehän oli itsestäänselvyys. Kun elämästä poistetaan itsestäänselvyydet, jää sitä melko yksin. Ulkopuolelle.

On siis hyvä huomata, miten tärkeä osa hyvää elämää - kenen tahansa elämää on olla huomattu. Tunnettu. Nimeltä kutsuttu. Sillä voi miten ihanalta se tuntuikaan paraatipäivänä ensimmäisen kerran kuulla tervehdys väkijoukosta. Tervehdys, joka oli osoitettu vain minulle. Niin tai se, kun kirkossa ihmiset iloitsevat nähdessään minut paikallani. Kyselevät ehkä kuulumisia. Huomaavat. Toisinaan joku vaivautuu jopa lähettämään kutsun liittyä seuraan. Liittyä johonkin.

Ja niin jokainen pala löytää paikkansa. Yksi kerrallaan.

Homecoming

Viikko sitten vietettiin meidän kaupungissa homecoming juhlaa. Se tuntui saaneen kaikki asukkaat liikkeelle. Yhtymään yhteisen ilottelun paraatiin. Oli ilmapalloja ja rekkalavat täynnä jammailevia ihmisiä. Oli soittokunta sekä kadun täydeltä katselijoita. Oli niin paljon väriä ja hyvää yhteishenkeä.

Koko juhlimisen ydin, syy paraatiin ja muihin viikonlopun rientoihin oli meidän pienen kylän yliopiston sekä lukion jalkapallojoukkuiden uuden kauden alkaminen. Minusta on uskomatonta, miten sellainen asia, amatööri tiimien palaaminen, voi saada aikaan kaiken sen.

Kai se on sitä, kun osataan juhlia pieniä asioita. Oli se sitten perheen kissan syntymäpäivät, lapsen keilapallon syöksyminen radalle kuitenkaan hipomattakaan itse keiloja tai koulujen futisjoukkueet. Ei juhlan tuntua toki tuhlaamaan pidä mennä, mutta sopivasti ripotellen arjen keskelle se tuo elämään niin paljon lisää mielekkyyttä.