torstai 23. kesäkuuta 2016

Vapaapudotus


Tuntuu niin paljon. Itkettää, naurattaa, suututtaa ja taas itkettää. Pakahdun ja menetän lattian jalkojen alta. Tässä on järkeä niin vähän. Onko ollenkaan?

Olen pisara putoamassa kohti alapuolella siintävää vedenpintaa. Se on kaukana. Kuitenkin vauhti kovin kova. En osaa millään pelkojani peittää. Näet sen. Jos uimaan en koskaan oppinutkaan?

Pysähtyä ei voi. Mistään ei kiinni enää saa. Täytyy olla valmis - tietämättä mihin. Ja lopulta se vain tapahtuu.

Haukon henkeä. Ehkä olen elossa. Siltikin. Pinnalla pysyn.

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Ystäviä ja katuliituja

Välivuottani ulkomaille viettämään lähtiessä tiesin, ettei minun tarvitsisi huolehtia ystävyyssuhteista. Ei niinkuin jotkut au paireista, joiden kuulin kysyvän: "Onko sulla enää kavereita, kun menet takaisin kotiin?" Tottakai minulla olisi. Yksi niistä itsestäänselvyyksistä, jotka eivät sitä samaa kaikille ole. Yksi niistä, joista täytyisi pitää parempaa huolta. Muistaa kiittää useammin.

Vaikka koko ajan tämä tieto ystävien pysyvyydestä onkin ollut mielessä, sen kokeminen on ollut valtavan ihanaa. Välissä saattaa olla satoja kilometrejä tai melkein vuosi siitä, kun viimeksi nähtiin. Silti kaikki voi jatkua juuri siitä, mihin se jäikin. Nämä ihmiset tuntevat minut, ymmärtävät. Näiden seurassa ei ole outoa ostaa syntymäpäivälahjaksi katuliituja ja viettää iltaa taiteillen. Näiden kanssa on vaan niin miellyttävä olla.

Voin kovin kiitollisena todeta - minua on siunattu uskmattoman ihanilla ihmisillä.

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Ilon sotilas

On merkitystä, millä mielin asiat kohtaa. Voi mennä pessimismi edellä. Suoraan suohon. Kannattaako lomamatkaa edes suunnitella, mikäli asenne jo mietintäasteella on, että kaikki menee pieleen. Ei tässä ole järkeä eikä tämä ainakaan tule onnistumaan. Yhdenkin ihmisen asenne tarttuu ja voi saastuttaa koko ympäristön. Kireä ilmapiiri.

Entä jos astuisimme tuntemattomalle maaperälle uteliaisuudessa. Kulkisimme tuttuja reittejä ilolla. Avoimesti mukaviin juttuihin tarttuen. Uusista unelmoiden. Arjen ei tarvitse maistua puulta. Tottakai, mikäli riskin ottaa, voi mennä pieleen. Kuinkas muuten se olisikaan riski. Ei se kuitenkaan ole syy taistella negatiivisuuden miekka edellä. Positiivisuudella parempaa jälkeä jättää jälkeensä.

Ole aurinkoisella mielin ystävä, ilon sotilas. Oma asenteesi on merkityksellinen. Saadaan hyvää aikaan. Levitetään positiivisuuden sanomaa.

Kuvaaja: Ville Kotimäki

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Uniikkia

Yksi kauneimmista lahjoista, joita ihminen voi itselleen antaa on hyväksyntä. Minä olen tällainen. Kaunis, rakastettava ja ihana ihminen. En tarvitse ketään tekemään minua kokonaiseksi. Olen vahva. Nautin tässä kehossa elosta. Mieleni on tasapainossa.

Kun ensin on kokonainen yksikkö itsenään, voi vasta täysin välittää rakkautta eteenpäin.

Itsevarmuus ei synny aina helposti ja itsestään. Reitti voi olla täynnä kipuilua ja epävarmuutta. Sen päässä odottava palkinto kuitenkin kaiken arvoista. Siellä tuntuu hyvältä. Näyttää hyvältä ulospäin. Se on hehkua, joka ei jää huomaamatta.

Ja juuri sinä voit hehkua niin. Jatka matkaa. Pienetkin askeleet vievät eteenpäin. Anna itsellesi anteeksi ja ole rohkeasti sitä mitä olet. Sillä se on jotain aivan uniikkia. Jotain sanoinkuvaamattoman kaunista.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Paina jo sitä julkaise -nappia



Sama instakuva muokkauspohjalla on tuijotellut silmästä silmään jo lähes puoli tuntia. Bloggerin luonnoksissa lojuu useat valmiit setit otoksia. No paina jo sitä julkaise -nappia. 

Tekstikenttä huutaa yhä tyhjän valkoisena.

Olen lukossa. Tai paremminkin, olen rakentanut eteeni muurin, jossa on yksi ovi ulos. Se ainut ovi on lukossa. Enkä edes kiinnitä siihen huomiota. Yritän vain ylittää koko ajan korkeammaksi muuttuvaa seinää. Hädin tuskin onnistun.

Ympärilleni on kasaantunut korkeat odotukset. Aina pitäisi olla jotain sanottavaa. Jotain, jolla olisi merkitystä. Mutta en vain ole viime aikoina saanut itsestäni irti samalla tavoin kuin aiemmin. Ajattelenkohan enää ollenkaan?

Ne kyseenalaistukset ja odotukset raastavat. Hidastavat. Niitä ei ole asettanut kukaan muu kuin kirjoittaja itse.

Lopultakin alan ymmärtää. Jospa ehkä yrittäisin vähemmän. Löysää jo otetta, joku ääni huutaa. Jos tänään ei synny mitään maata mullistavaa tekstinpätkää, se on okei. Miksi elää itse kehittämiensä paineiden alla? Ota rennommin. 

Nyt vihdoin huomaan oven. Käteeni on ilmestynyt avain.