perjantai 30. syyskuuta 2016

Pihakoivun alla

Ruskan väreihin sonnustautunut koivu ikkunani takana. Katselen haikeana pihakatua, jonka ylle keltaisenaan notkuvat oksat kaareutuvat. Katselen puhelintensa kanssa leikkiviä lapsia. Naista, joka kantaa maitopurkkeja pahvinkeräykseen. Ehkä lapset ovat hänen. Ehkä kotona odottaa aviomies ja valmis päivällinen pöytään katettuna. Ehkä heillä on paikka, jonne mennä. Jättää hyinen ulkoilma ja käpertyä toistensa läsnäoloon. Olla yhdessä perhe. Ehkä heillä on kaikki, mitä aina halusivat.

Ja paikalleen jää seisomaan vain koivu. Kyynel vierähtää. Eteisen lattialle eksynyt yksi keltainen lehti.

tiistai 27. syyskuuta 2016

Onneksi kaikki meni toisin




Mikäli kaikki olisi mennyt toisin. Niinkuin ensikädessä suunnittelin vuosi sitten. Mikäli olisin jäänyt viettämään au pair vuoteni loppuun, olisin nyt tullut kotiin. 

En tehdessä päätöstäni kotiinlähdöstä aivan ymmärtänyt, miksi kaiken piti tapahtua niinkuin oli tapahtumassa. Tiesin vain, että näin kaiken tulee mennä. Nyt neljä kuukautta myöhemmin näen miksi. 

Kävin tänä aikana läpi kasvattavia kokemuksia. Sain aikaa. Sain aikaan. Välitin enemmän kuin olisi tarvinnut. Välitin liian vähän. Ihastuin ja opin päästämään irti. Itkin katkerammin kuin koskaan ennen. Hymyni kumpusi syvemmältä kuin aiemmin. Sinnikkyyttäni koeteltiin, mutta se kaikki johti oman polkuni valaistuksen lisääntymiseen. Sain lupauksia. Löysin unelmia. Ymmärrän jälleen paremmin itseäni.

Päädyin uskomattomiin tilanteisiin ja lopulta kokonaiseen elämäntilanteeseen, jossa en olisi osannut kuvitella olevani. 

Nyt neljä kuukautta myöhemmin näen, että näin oli hyvä. On.

perjantai 23. syyskuuta 2016

Melankolian maailmassa

Silloin kun on aikaa. Ilman puhelimen turhaa räpeltämistä. Ilman ylimääräisiä virikkeitä. Istuu paikallaan. Ehkä kirja tai lehti edessään. Tai vain omana seuranaan. Ajattelee. Kysyy itseltään, mikä tänään harmittaa. Antaa tunteiden tulla. Sellaisinaan. Ottaa valta mielen hetkeksi. Vain hetkeksi. Rauhassa käsittelee. Ehkä korjaa ehkä ei. Kunhan jättää siihen paikkaan. Asiat, joita murehttii liian painavia kantaa mukanaan. Kysyy itseltään uudelleen. Tälläkertaa kaikkia niitä asioita, joista tänään kiittää. Mistä löytää iloa? Lopulta pieni liike suupielissä ylöspäin. Löytyihän. Muistaa ottaa ne mukaan. Ei päästä irti, sillä ne vievät pitkälle. Läpi yön valona ainakin seuraavaan aamuun asti. Valona pimeässä. Melankolian maailmassa.

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Small big miracles

Sisälläni on suunnattomasti iloa. Kiitollisuutta, Asiat ovat elämässäni loksahtelemassa paikoilleen tahdilla, jonka mukana en tahdo pysyä. Ihmeellisiä juttuja tapahtuu. Sanat tulevat suusta oikeaan aikaan ilman, että ehdin edes ajatella. Päädyn paikkoihin, joissa saan tuntea olevani kotona. Ja niinhän minä olenkin. Siellä missä olen kanssasi, olen kotona. 

Minun, meidän ei tarvitse epäröidä. Ei sinunkaan. Ollaan avoimia sille, mitä eteemme tipahtelee. Otetaan asiat vastaan sellaisina kuin ne ovat. Haasteet voivatkin olla mahdollisuuksia. Vaikeudet kääntyä voitoksi. Umpikujasta saattaakin löytyä sivupolku uudelle moottoritielle. Vaikerrus lopulta muuttuu riemulauluksi. Varmasti muuttuu.

Ihmeellisiä asioita tapahtuu ystävä. Näetkö? Oletko valmis vastaanottamaan?

tiistai 13. syyskuuta 2016

Are you alive or ALIVE?

On eroa sillä, onko hengissä vai elossa. Nyt olen elossa. Olen suurimman osan kesästä ollut niin elossa. Sen tuntee siitä, kun havaitsee asioita jokaisella aistillaan. Sormillaan koskettaa, tuntee ihon pehmeyden. Haistaa sateen raikastavan ilman. Puhtaan kodin. Huomaa ruokalan puheen solinan yli narun kantautuvan korviinsa. Kuulee kauniin hiljaisuuden.

Mutta joskus riittää, että olet ainoastaan hengissä. Ilmaa hengität sisään ja ulos. Painat silmäsi kiinni ja tutkit vain sitä, mitä sisälläsi tunnet. Saatat olla paikallaan, mutta tiedät, että kaikesta huolimatta pysyt pystyssä. Ehkä varoen otat askeleen eteenpäin. Avaat silmät, kun valo alkaa taas kajastaa.

On aamu. Huomaat olevasi jälleen elossa.

lauantai 10. syyskuuta 2016

Kumisaappaat ja lämmintä juotavaa

Sadepisarat alkavat tutun rummutuksen vasten jalkakäytävää. Syyskuu. Syyssateet. Ne ovat täällä taas. Eikä haittaa. Kadut tyhjentyvät taivaan vesihyökkäykseltä suojaan ryntäävistä ihmisistä. Ja sitten siellä olen minä. Lettipäinen tyttö alla valtavan sateenvarjon vaaleanpunaisissa kumisaappaissaan. Hymyssään.

Syksy on kotoisa. Hartaan mietteliäs ajatuksissaan. Lempeä kosketuksessaan. Käännekohta. Valoa riittää vielä päivän menoihin. Illan sopivasti hämärtyessä herää kaipuu käpertyä kotikoloonsa. Puuhastelut ja kodinaskareet vetävät puoleensa. Omat jutut. Viihtyisyys. Kunhan lämmintä juotavaa on riittävästi.

Voi veljet, kunpa tämä aika vuodesta kestäisi pitkään pitkään. 

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Backpacking in Northern-Ireland













Kävin kesäloman viimeisimmäksi vähän seikkailemassa. Lentokone vei Dubliniin ja bussi Pohjois-Irlantiin. Hengelliset festarit Antrimissa ja omatoimiretkeilyä rannikolla Portrushin ympäristössä. 

Ihmiset olivat valloittavan mukavia ja luonto kaunista. Rakastuin ylväisiin merenrantoihin. Silmänkantamattomiin jatkuviin viherkumpuihin ja niillä laiduntaviin lampaisiin. Erityisen ihanaa oli saada olla yksin. Ylhäisen yksin kävellä paljon, istua kahvilassa, piirtää, joogata rannalla, ihastella auringonlaskuja ja vain olla. En tapani mukaan mitään juuri osannut odottaa, joten fraasi "ylitti odotukseni" olisi vale. Matka oli kuitenkin kovin onnistunut. Aineettomat matkamuistot kulkevat mukana varmasti lopun elämääni. Niistä kiitollinen. 

Pohjois-Irlantiin suuntani vie ehkä joskus uudelleen. Tai ei. Se jää nähtäväksi.