Levähdys

Ei  sinun tarvitse. Ole vain aloillasi. Levähdä hetki. Älä pode ollenkaan huonoa omatuntoa. Jokainen väsyy, jokainen tarvitsee omaa aikaa. Tekemättömät työt eivät juokse karkuun niistä irrottauduttasi. Muu maailma pärjää oikein hyvin, vaikka vaipuisit hetkeksi omiin oloihisi. Suuret pyörät jatkavat sujuvasti pyörimistään ilman sinuakin. Eivät kuitenkaan jaksa kauan, jos et sinäkään.

Ole siis ajoissa. Istahda. Rauhoitu ja kerää voimia. Vaivu tilaan, jossa kiireellä ei ole sijaa. Jossa teevesi höyryää ja hengitys on syvää.

Vähitellen tunnet voiman virtaavan takaisin jäseniisi. Liekin palaavan paikoilleen. Tiedät kyllä kun olet valmis nousemaan. Siihen asti ole vain siinä. 

Ihan tavallista

Huomaan muutoksen tapahtuneen. Silmäni nauttivat yhä enemmän tavallisen elämän kuvista. Kuvista, jotka peilaavat omaa elämää paremmin kuin kiiltokuvamaiset postikortit. Saa olla rakeisuutta, saa olla keskeneräisyyttä. Koska sellaisia me olemme. Enemmän ja vähemmän vaiheessa. Kasvussa ja valmistuksessa. Eivätpä siis täydelliseksi hiotut kuvat paljoa antaisi samaistumisen mahdollisuuksia. Otokset, joiden lavastamiseen, filttereihin ja loppusäätöön on käytetty enemmän aikaa kuin itse hetkeen.

Tavallisuus ei kuitenkaan poissulje tunnelmaa. Välittyviä fiiliksiä. Hienoja hetkiä ja ikusitamisen arvoisia näkymiä. Ja minähän rakastan niiden taltiointia. Itseni ilmaisua kamera tai puhelin kädessä. Olen asettanut itselleni riman matalalle. Jos menetän sen takia lukijan tai kaksi, olkoot. Minä pidän siitä, että ollaan rehellisiä, tavallisia arjen ihmisiä. 

A chance you never took

Olen osana kahvihuoneessa käytävää keskustelua siitä, miten nuorena pitää lähteä ja toteuttaa unelmiaan. Kokeilla siipiään ulkomailla, muuttaa täysin toiselle paikkakunnalle. Olla yksin ja seikkailla. Olla yhdessä ja löytää onni. Mieli avoinna elää kokemuksia. Ehkä joskus epäonnistua. Oppia. Ei pelkoa.

Ja minä en voisi olla enempää samaa mieltä.

En halua katua mitään. En halua joutua surkuttelemaan sitä, kun joskus ei tullut lähdettyä ja tehtyä. Sillä niitähän ihmiset katuvat - tilaisuuksia, joihin ei tartuttu. En halua olla se kyllästyneellä ilmeellä varustettu kassan täti. Se, joka ei koskaan uskaltanut lähteä. Jäi kotisijoilleen. Meni turvallista reittiä.

Vaikka vasta tässä olenkin, voin jo katsoa taaksepäin ja olla kovin kiitollinen polusta, jota olen saanut kulkea. Jokaisesta ylä- ja alamäestä. Kaikella on ollut oma ainutlaatuinen tarkoituksena. Ilman niitä en voisi sanoa eläneeni.

Kauneimmillaan on elämä.

Kauneimmillaan elämä on arjessa. Niinä päivinä, kun askareiltaan huomaa hetkeksi hypätä katsomaan elon ulkopuolelle. Koulun käytäviä kävellessä hymyilyttää. Kansio kainalossa tuntuu tärkeältä. Tykkään olostani täällä. Polkupyörän polkimet rullaavat hengityksen tehdessä höyrypilviä ilmaan. Kohta saadaan varmasti jo ensilumi. Kotona istun kitaran ääreen. Annan fiiliksen viedä, laulun kirkastaa ajatukseni. Kehon liikkeen joogatessa pudotella loputkin kivenmurut harteilta. Vielä pikkupuuhastelua ja iltapalahetki kynttilöiden valossa. Kiitollinen mieli tyynyyn lopulta painautuu.

Kauneimmillaan elämä on, kun pienet asiat tekevät ihmisen onnelliseksi. Ei välttämättä mitään ihmeellistä. Ihan vain kauniita arkisia asioita.

Elämän viivoja

Jos ajatellaan jokaisen ihmisen taivallusta omana viivanaan. Kuinka eri suuntiin ne kulkevatkaan. Joskus sahaten uurrettuja reittejä. Toisinaan tallaten tuntemattomia maastoja. Joskus palaten takaisin tuttuja polkuja. Välillä kiihdyttäen kovaa tehden äkkiliikkeitä. Oikealle vasemmalle. Hidastuen miltein pysähdyksiin. Ottaen uuden suunnan ja jatkaen taas.

Jos kuvitellaan samalle paperille jokaisen ihmisen viivat ja niillä omiin jalkoihinsa tuijottelevia kulkijoitaan. Viivojen verkoston.

Eikö ole sula ihme, että joskus nuo viivat kohtaavat? Saattavat ristetä, mutteivät oikeaan aikaan. Saattavat sivuta toisiaan tavoittamatta. Kohdata huomaamatta. Ja silti kuin ihmeen kaupalla joskus oikeat viivat päätyvät samaan pisteeseen, muodostavat solmun ja jatkavat yhdessä samaan suuntaan.

Eikö ole hassua?

Suuria tuulia

Olet perhonen, Siivet on luotu selkääsi. Niillä voisit lentää kauas. Voisit tuntea, mitä on liitää korkella. Jos vain annat sen tapahtua. Uskallat antautua tuulen riuhtaista mukaansa. Suuren tuulen. Sellaisen, joka vie valoon. Haasteisiin. Voittoon.

Pieni perhonen, älä pelkää. Älä enää piilottele siipäsi syvällä takkisi sisässä. Koska sinä olet vapaa. Vapaa päästämään irti niistä kahleista, jotka sitovat vielä kiinni likaiseen maan kamaraan. Se on kuitenkin uhraus kaiken vanhan. Tutun, totutun ja turvallisen. Oletko siihen valmis? Haluatko? Sinun on päätettävä.

Lopulta uskallat. Tuuli vie. Perhosensiivet vahvistuvat. Kasvavat kotkan siiviksi. Vahvoiksi vieden aina vain lähemmäs taivaan kantta. Huomaatko nyt? Sinut on luotu lentämään.