Mitä tapahtuu?

Blogimaailma vetäytyy kauemmas ja kauemmas. Toisinaan muistuttaa olemassaolostaan, mutta päivä päivältä voin kuulla sen äänen muuttuvan etäisemmäksi. Pienemmäksi. Kuin kaiuksi jostain, joka joskus oli suuri ääni. 

Kuuntelen muutosta paikallani ja mietin, mikä on siinä minun paikkani. Haluan kirjoittaa. Haluan jakaa sitä, mitä on mieleni päällä. Mutta monestakin syystä olen alkanut tuntea oloni vieraaksi tässä blogissa, joka joskus tuntui kodilta. Mietin jo hetken aikaa uuden, puhtaan blogialustan luomista, mutta ainakin nyt päädyin kokeilemaan minulle uutta, monille tuttua vanhaa tumblria. Se sopii paremmin elämäntilanteeseeni. Siellä pystyn tuottamaan sisältöä pienissä erissä useammin. 

Olisi ihana, jos haluat seurata mukanani uusissa tuulissa. Ymmärrän toki, muutos ei kuitenkaan sovi kaikille. Katsotaan, mitä tämä tuo tullessaan vai palaanko jo muutaman hetken päästä häntä koipien välissä takaisin.

Olen kieltämättä aika innoissani. Nähdään tumblrissa!

// EDIT: Tumblr ei kokeilujakson jälkeen tuntunut käytännössä toimivalta ja itselleni sopivalta alustalta. Instagram on kuitenkin vahvistanut asemaansa elämässäni ja sen sisällön jakamisessa. Nähdään täällä:@elsanneli

Innostu tulevaisuudesta

Innostu. Innostu tulevaisuudesta. Se on hyvä. Innostu siitä, mihin olet menossa. Etkö tiedä mihin? Pelkäätkö polkusi johtavan tyhjyyteen? Pelkäätkö? Heitä pois murheesi. Tienviitta on pian kohdalla. Risteys, jossa ei tarvitse epäröidä tai pelätä väärää valintaa. Et ehkä tiedä, mitä joudut päättämään, mutta harkintasi on oikea.

Jos jo kaiken tässä hetkessä tietäisit, miten voitaisiin kutsua sitä tulevaisuudeksi. Salaisuudeksi.

Sinä saat ottaa varmoja askelia. Vaikka matka tuntuisi mahdottomalta, uskomattomalta, jatka kulkua. Pidä katse suunnattuna eteenpäin. Aina eteenpäin. Tämä on jännittävä ja hyvä salaisuus. Odottamisen arvoinen.

Ulkopuolella

Kukaan ei pidä tunteesta olla ulkopuolella. Kuinka voikaan samaan aikaan edes tuntua niin yksinäiseltä, joukkoon kuulumattomalta, vaikka ympärillä on tusina hyväntuulisia ihmisiä. Välillä jopa osoittavat kiinnostustaan juuri minua kohtaan. Ottavat huomioon. Silti olen niin yksin.

Kuitenkin sellaisina hetkinä, joina tyhjyys kalvaa, on mahdollisuus tarkkailla. Tutkia ympärillä olevan elämän eri tasoja. Pellavapäitä rivissä sohvalla, äitiä vastasyntyneensä kanssa, poikamiehiä tuoppeineen, nuorta paria hipaisuineen ja kuiskauksineen, lapsiperheen vanhempia jakamassa vuosien taivaltaan; samanlaiset rypyt silmäkulmissa, hymyjuovat poskilla. Ystäviä ja muistoja. Uusia ja vanhoja.

Sellaisina hetkinä voi olla omassa rauhassaan ja vain katsella jotain arvokasta, kaunista. Ei tilanteen ulkopuolella oleminen tällä kertaa niin paha ollutkaan.

Mene iloiten.

Seikkailu on alkanut taas. "Kuinkakohan monennet  Elsan läksijäiset nämä olisivat?", totesi tuttava. Niin, on mahdotonta saada kulkija pysymään aloillaan. Eikä se haittaa. Vielä ei ole aika asettua niille sijoilleen. Vielä ei ole aika pysähtyä. 

Mene siis, kulje. Se on sydämesi ja sitä saat varmoin liikkein seurata. Eihän muuten sinulle olisi seikkailijan mieltä ja soturin varustusta annettu. Ei reppua ole pakattu, jotta se saisi istua oven pielessä. Se on eväs matkalle, valmis selkään nostettavaksi. Vuoria on valloittamatta. Auringonlaskuja näkemättä. Metsän tuoksuja aistimatta ja ihmisvilinää kokematta. Mene, kun olet saanut käskyn. Mene iloiten.

Kuulentoja

Hykertelyä. Kikattelua. On niin ihanaa nauraa kanssasi. Jutella avaruudesta, tähtitaivaasta ja siitä, miten enää ei osata rakentaa samanlaista rakettia kuin 50 vuotta sitten. Ihmiset ovat jo ostaneet lippuja kuulennoille, joita ei edes vielä järjestetä. Ympärillämme on suunnattomasti tutkimatonta. Kuitenkin sinä tiedät niin paljon. Pidän siitä, kun saan kuunnella puhettasi. Katsoa katsettasi. Etkä hetkeksikään irrota käsiäsi omistani.

Voisin sanoa niin paljon, sanonkin. Mutta kyllä sinä tiedät. 

Niin, kai olen onnellinen kanssasi. Jotenkin unohdan edes ajatella sitä. 

Lupaan olla reipas

Minä olin alakuloinen. Istuin kahvikuppiini tuijotellen ja murehdin. Hypistin taas paitaasi ja mieleeni palasi tuoksusi. Ja vasta toissapäivänähän sinä lähdit. Etkä edes lähtenyt oikeasti pois. En minäkään. Tämä on vain mainoskatko. Miksei suoraa lähetystä voi pikakelata?

Ehkä tämä mainoskatko ei ole ihan samanlainen turha, jota spotify soittaa minulle tämän tästä. Ehkä tämän kohdalla naisäänen kysyessä haluanko kuunnella ilman mainoksia, vastaankin en. Nyt on aika olla erillään ja oppia lisää. Hetki vain. Tämä ei ole helppoa, mutta lupaan olla reipas. Tiedän, ettet halua minun olevan allapäin. Toivoit, että voisin nauraa taas. Ed Sheeran laulaa kauniisti ja minua kyllä jo hymyilyttää. Muistin, mitä on ilo ja rauha. Sellainen, jota edes sinä et voi minulle antaa. 

Tiedän jo nyt; tämä aika on tärkeä. Hetki vain. Lupaan olla reipas.

Broken Pieces

Tuhannen palan sekamelska. Iso kasa osia, joiden yhteenkuuluminen vaikuttaa yhtä todennäköiseltä kuin elefantin mahduttaminen jääkaappiin. Olet kuitenkin ottanut haasteen vastaan. Tahdonvoima puskee eteenpäin; tämähän kasataan. 

Juuri kun palapeli on muutamaa palaa vaille valmis, tulee joku ja hajottaa koko työn uudelleen tuhannen säpäleiksi. Et jaksa edes vihastua tai laittaa vastaan. Olet niin lopen uupunut. Voimaton. Ryhdyt kädet täristen, kyynel silmäkulmassa poimimaan särkyneitä osia lattioilta. Mieli täynnä kysymyksiä. Vastauksia nolla.

Ja kuitenkin palapeli alkaa kasaantua uudelleen. Vaikka kaikki näytti hetken niin lohduttomalta. Nekin palat, joiden luulit olevan hukassa, löytyvät pöytäliinan alta. Osat kohtaavat vastaparinsa. 

Olisitko voinut kuvitella sen näyttävän tältä? Miten kaunis. Kaiken sen vaivannäön arvoinen.

Luota minuun

Saanko olla taas aivan rehellinen. Eilen nauratti. Nyt istun mietteissäni. Tiedättehän, syvällä mietteissäni. Ei paljoa naurata. Seuraavassa hetkessä saatan olla taas purskahtamassa nauruun. Tai kyyneliin. Mistä minä tietäisin.

Mistä sen voisin tietää?

Valtava määrä energiaa haihtuu joka sekunti savuna ilmaan. Ja nyt en puhu sähköntuotannosta tai hiilidioksidista. Puhun pääni sisäisestä ajatusten ydinvoimalasta, joka on ylikuumenemisen uhan alla. Samat ajatuspyörät pyörivät taukoamatta mitään kuitenkaan todella liikuttamatta. Höyry nousee. Kuinka turhauttavaa onkaan tyhjäkäynti. Kaiken epätietoisuuden keskelle kaipaan vain ratkaisuja. Liikettä eteenpäin.

Mutta se, mitä saan on kärsivällisyys. Hetkittäin. Ja sanat: luota minuun. Luota minuun. Sen päätän tehdä yhä uudelleen ja uudelleen. Mitään muuta juuri nyt voisinkaan. 

Millaiset ovat sinun ylioppilaskuvasi?

Oletko painamassa valkolakin päähäsi noin kuukauden päästä? Hienoa. Minusta olisi mukava ikuistaa valokuviin sinut, myssysi, sädehtivä hymysi ja tulevaisuuteen tähtäävä katseesi. Olisiko sinustakin? Ihan mahtavaa. Kirjoita mailia ja keksitään yhdessä, millaiset ovat sinun ylioppilaskuvasi. Rohkeasti vain. Niistä tulee varmasti todella hienot ja sinun näköisesi.

elsanneli.blogi@gmail.com

p.s. Olisi kiva, jos sijaintisi olisi Keski-Suomen alueella. 

Hiljaa

Olenhan jo melko pitkään pysynyt hiljaa. Eikä aina olekaan mitään sanottavaa. Joskus tärkeintä on sulkea oma yleensä tauotta puhetta tuottava suunsa ja pitää se kiinni. Pitää se kiinni ja avata korvansa. Ehkä jollain muulla on jotain sanottavaa. Kuuntele. 

Sillä elämä kertoo. Kun omassa tuohikorissaan kantaa pelkkää ilmaa, on vain parasta olla yrittämättä liikaa. Metsän antimet ja maan hedelmät kyllä täyttävät sen pian uudelleen. Käden ulottuvilla olevat pensaat saattavat olla tyhjiin kalutut. Ota askeleita ja etsi. Odota kasvua paikallaan. Jokainen marja kypsyy ajallaan.

Nyt olen täällä. Toivottavasti sinäkin. Ehkä taas on jotain kerrottavaa. Ehkä meillä on koreissamme taas jotain jakamisen arvoista.

Prosessissa

Kaunis epäjärjestys. Tavaroita sikin sokin. Keskeneräisiä pinoja. Huojuvia tornikyhäelmiä. Juoksevia asioita, paikallaan seisovia asioita. Ja minä siellä kaiken keskellä. Jalat ristiin aseteltuina istun lattialla ihmettelemässä elämää. Kaikkea sitä, mikä on ympärillä niin levällään mutta samalla niin järjestyksessä. Olen vain. Työstän voimien ja innostuksen mukaan pinoa kerrallaan. Suoristan ja oion. Sekoitan lisää. Potkaisen kumoon ja lopulta tartun vain tyynesti teekuppiini. 

Ei siitä valmista tule. Ei siistiä, selkeää ja suoralinjaista. Pidän siitä. Minun kaunis sotkuni. 

Elämä laatikon ulkopuolella

Elin laatikossa. Tai oikeastaan, enhän minä sitä tiennyt. En vielä silloin. Nimittäin vain elin ja liikuin. Välistä törmäsin seinään ja käännyin vain odottaakseni uutta törmäystä. Sellaista oli elämä. Elämä pimeässä pahvilaatikossa.

Kunnes joku päivä valo alkoi kajastaa. Pahvilaatikon kannet hiljalleen aukenivat päästäen jotain aivan uutta elämääni. Kirkasta, loistavaa valoa. Olin hämmästykseltäni mykistynyt. Sitä tahdoin lisää.

Ja pikkuhiljaa aloin kurkistella laatikon reunojen yli. Aina välillä palaten vanhaan elämääni laatikon pohjalla. Kuitenkin retket ylös alkoivat kestää kauemmin ja kauemmin kerrallaan. Siellä oli jotain uutta ja parempaa.

Lopulta en edes tiedä miten kaikki tapahtui. Olinhan aina liikkunut, mutta tämä oli jotain ennennäkemätöntä. Minä pompin. Suuria loikkia yli laatikon reunojen. Yhtäkkiä en tuntenut pahvisen pohjan vetovoimaa enää ollenkaan. Hypyt olivat lennokkaita ja kantoivat välillä kauaskin. Pahvilaatikko tuntui koko ajan vain pienemmältä. Miten edes oli mahdollista joskus mahtua sen sisään?

Tätä on todellinen, elämänmakuinen elämä. Enää mikään ei pidättele minua.